Sisarukset-elokuva tuo elämän ilot ja surut lähelle katsojaa

Ohjaaja-käsikirjoittaja Saara Cantellin elokuva Sisarukset saapuu ensi-iltaan Suomen elokuvateattereihin perjantaina 27.10.2023. Elokuvaprojekti oli tekotavaltaan ainutlaatuinen ja lopputulos dokumentaarimainen. Lämminhenkinen draamaelokuva kutoo yhteen fiktiivisen tarinankerronnan ja tosielämän dramaattiset tapahtumat, kuten erään päähenkilön vakavan sairastumisen kesken kuvausten ja siitä toipumisen.

Sisarukset-elokuvan pääosissa nähdään Henna Tanskanen, Lauri Tanskanen ja Elin Petersdottir. Tosielämän aviopari Henna ja Lauri näyttelevät elokuvassa kaksosia ja suomalais-islantilainen Petersdottir heidän yllättäen löytämäänsä isosiskoa.

Sisarukset on Saara Cantellin kymmenes pitkän fiktioelokuvan ohjaustyö. Elokuvaa kuvattiin pienellä työryhmällä seitsemän vuoden ajan päähenkilöiden elämänvaiheita seuraten.

– Elokuvan kuvaustapa poikkesi ihan kaikella mahdollisella tavalla perinteisestä. Olin mukana myös Saaran Tulen morsian -elokuvassa, jota kuvattiin Sisarukset-elokuvan kanssa päällekkäin. Saman ohjaajan kanssa oli kaksi niin täydellisen erilaista tekotapaa ristikkäin käynnissä. Toinen, jossa tiivis kuvausperiodi, mutta valtava tuotantoryhmä. Toinen, jossa pieni ydinryhmä, joka mahdollisti elokuvan ainutlaatuisen tekotavan ja jolla päästiin tarinassa todella syvälle, kuvailee Sisarukset-elokuvassa yhtä päähenkilöistä, Jonia, näyttelevä Lauri Tanskanen.

Elokuvassa kolmekymppiset kaksoset Jenna (H.Tanskanen) ja Joni (L.Tanskanen) saavat tietää, että heidän isällään on kolmaskin lapsi, sisko Jóna (Elin Petersdottir), joka asuu Islannissa. Sisarusten tapaaminen mullistaa jokaisen maailman, ihmissuhteet ja tulevaisuuden.

Päänäyttelijöiden lisäksi Sisarukset-elokuvassa nähdään sivurooleissa monia tunnettuja suomalaisnäyttelijöitä, muun muassa Ilkka Villi, Pirkko Hämäläinen, Antti Reini, Jarkko Niemi, Essi Hellén, Meri Nenonen sekä islantilainen Netflix-sarjan tähti Björn Thors. Valkokankaalla nähdään myös näyttelijäikoni Anneli Sauli hänen viimeiseksi jääneessä elokuvaroolissaan.

Pitkät elokuvat kuvataan yleensä muutaman kuukauden ajanjakson aikana, ja niiden työryhmät ovat tavallisesti isot, koska teknistä väkeä on niin paljon. Sisarukset-elokuva kuvattiin neljän ihmisen teknisellä työryhmällä.

– Elokuvan kuvaajana toimi Marita Hällfors, joka on myös dokumenttiohjaaja. Tässä elokuvassa kävikin myös hänen unelmansa toteen dokumenttielokuvan ja fiktion sekoittamisesta, Tanskanen sanoo.

– Kun elokuvan teko aloitettiin, tiedossa olivat vain ”isot kaaret” eli se, mihin suuntaan haluttiin elokuvan tapahtumien kulkevan, Tanskanen jatkaa.

Sisarukset-elokuvassa kuvattiin fiktiota maailmantapahtumien keskellä. Elokuvassa pääsee muistelemaan muun muassa sitä tunnelmaa viikinkihuutoineen, joka syttyi, kun Islanti alkoi pärjäämään jalkapallon EM-kisoissa.

– Matkasimme päivän varoitusajalla kuvaamaan elokuvaa paikallisen juhlatunnelman keskelle. Islantilaisten jalkapallofanien huuhdellessa ”HUH HUH” ja taputtaessa käsiään me kuvasimme samalla elokuvakohtausta vuorilla.

Elämä kuljettaa – usein yllättää

Kuten elämässä yleensä, myös Sisarukset-elokuvan kuvausten aikana sattui ja tapahtui – niin iloisia kuin surullisia tapahtumia.

– Toinen lapsistamme oli vauvaikäinen elokuvanteon alkaessa ja kuopuksemme syntyi kuvausten keskellä. Elokuvaan kirjaimellisesti synnytettiin lisää näyttelijöitä, Tanskanen veistää.

– Mietimme pitkään Hennan kanssa, että kuinka iso vastuu on meillä päättää lasten puolesta se, että ovatko he mukana elokuvassa. Lopulta kuitenkin päädyimme ottamaan lapset mukaan elokuvaan. Näin pystyimme perheenä olemaan koko ajan yhdessä myös kuvausten aikana. Tämä oli yksi iso tekijä päätöksen takana.

Helppoa pikkulapsiarjen pyörittäminen kahden maan välillä ei aina ollut, Tanskanen myöntää. Kuvausreissuja tehtiin puolen vuoden välein, ja koko ”perherevohkan” siirtäminen maasta toiseen vaatii isoja järjestelyjä. Tiivis luottamus elokuvaperheeksi muodostuneeseen tuotantotiimiin kuitenkin auttoi, kun esimerkiksi lapsenvahtia kuvausten aikana tarvittiin.

– Meistä tuli vähän sellainen elokuvaperhe. Kaikki auttoivat meitä. Myös elokuvaohjaaja kulki välillä vauva kantorepussa samalla, kun hän oli kameran takana, Tanskanen kiittää.

Tukea tarvittiin myös siinä vaiheessa, kun Tanskaselta yllättäen löydettiin kuvausten kolmannen vuoden aikana vakava syöpäsairaus.

– Diagnoosi oli kaamea shokki kaikille. Pidimme kriisipalaverin, jossa päätettiin kuitenkin jatkaa kuvauksia minun toiveestani. Katkaisin siinä yhteydessä kaikki muut työyhteyteni. Oikeastaan koko muukin elämä meni aika pitkälti jäähylle ja sairaudesta selviämiseen.

Tanskanen myötää, että tuossa vaiheessa mukana oli varmaan paljon vimmaa, jopa uhoa. Päällimmäisenä hänellä oli kuitenkin intuitiivinen tunne, että tästä kuitenkin selvitään. Se tunne antoi voimia myös silloin, kun ensimmäistä leikkausta seuraavana päivänä tuttu kameraryhmä tuli sairaalaan kuvaamaan häntä – vain kaksi viikkoa vakavan diagnoosin saannin jälkeen.

– Elokuvan kohtaus, jossa katson sairaalan peilistä leikkausarpeani, on täyttä totta. Ainoa, mikä siinä oli näyteltyä, oli se, että minulla oli silmälasit päässä. Näyttelijän ammatti on siinä mielessä vähän hullu, että mietin silläkin kuvaushetkellä, että näyttelenkö tarpeeksi hyvin!

Suolistosyöpä koskettaa monia

Tanskanen sai pysäyttävän suolistosyöpädiagnoosin kesken kiireisintä elämänvaihettaan. Elokuvanteko keskellä sairastumista tarjosi hänelle kuitenkin mahdollisuuden työn kautta näyttää muille samoja asioita miettiville, millaista eläminen pitkäaikaissairauden kanssa todella on.

— Vasta sairastuttuani huomasin, miten kapea on se kuva, mitä aiheesta elokuvien kautta annetaan. On se turbaanipäinen kaveri, joka on kuihtumassa pois tai sängyssä makaamassa.  Itseäni häiritsee hillittömästi tuo ainainen uhriasetelma.

Vaikka vakava sairastuminen ei ole elokuvan pääteemaa, se on väistämättä mukana elokuvan tarinassa.

— Minun roolihahmoni matkaa se toki määrittää, koska se on myös määrittänyt omaa elämääni. Ei sitä olisi pystynyt piilottamaan, eikä ollut tarvettakaan piilottaa, Tanskanen jatkaa.

Suomessa todetaan vuosittain yli 3500 uutta suolistosyöpää. Suolistosyöpätapaukset ovat lisääntyneet nopeasti viime vuosien aikana, ja niihin liittyy edelleen hyvin paljon tabuja, Tanskanen sanoo. Siksi tiedon levittäminen aiheesta on niin tärkeää. Tanskanen kirjoittaa parhaillaan aiheesta myös kirjaa Minun sairaan kaunis elämäni, joka julkaistaan Storytelin digitaalisessa kirjapalvelussa ensi vuoden alussa.

— Kyseessä on omaelämäkerrallinen kirja, jossa puran omalta osani sitä, miten pitkäaikaissairaus vaikuttaa sekä ympäristööni että itseeni.

Vertaistukea pitkäaikaissairauden keskellä

Tanskanen muistuttaa, että pitkäaikaissairas ihminen tarvitsee paljon vertaistukea ja ymmärrystä.

— Joillekin keskustelu on hyvä keino. Toisaalta on henkilökohtainen asia se, haluaako asioistaan puhua. Syöpään sairastuminen on niin vaikea ja herkkä asia, että pitää olla mahdollisuus itse päättää, puhuuko sairaudestaan, vaiko ei. Itseäni on kuitenkin auttanut hirveästi se, että olen saanut puhua muiden kanssa aiheesta ja saada sitä kautta vertaistukea muilta.

Myös liikkuminen auttaa, kun mieli on solmussa. Kiinalaista Taiji-liikuntalajia 20-vuotta harrastaneena Tanskanen kiinnostui kaksi vuotta sairastumisensa jälkeen Asahi-terveysliikunnasta, jossa yhdistyvät itämaisen ja länsimaisen terveysliikunnan parhaat puolet. 

— Asahi on Taijin johdannainen, jossa korostuvat hitaat ja pehmeät liikkeet. Kynnys aloittaa Asahi voi olla monille pienempi kuin esimerkiksi joogan aloittaminen, Tanskanen arvioi. 

Asahissa painotetaan rentoutta, kehon pystysuoraa asentoa ja hengityksen yhteyttä liikkeeseen. Liikkeet on suunniteltu tarkoituksella niin yksinkertaisiksi, että kuka tahansa pystyy lajia harjoittamaan.

— Minulle siitä on ollut iso apu niin kehonhuollollisesti kuin omien pelkojeni ja mielenhallinnan apuna. Sairastuttuani siitä tuli minulle itse asiassa korkeamman luokan itsepuolustuslaji! 

Tanskanen on Colores - Suomen Suolistosyöpäyhdistyksen kautta vetänyt itsekin Asahi-ryhmiä. Myös Suomen Syöpäyhdistyksen kautta hän on ohjannut ryhmiä ja saanut yhdessä muiden ryhmäläisten kanssa jakaa sanatonta vertaistukea ja voimaantua ryhmässä vakavan sairauden keskellä.

— On niin erilaista vertaistukea, mitä ihminen voi tarvita. Keskustelu on ihmisille tärkeää, mutta on myös niitä, jotka nauttivat tekemisestä. Sanattomasta vertaistuesta, jossa kokoonnutaan yhdessä ja harjoitellaan terveysliikuntaa hiljaisuudessa.

Asahi-tuntien aikana ei puhuta syövästä, vaan keskitytään voimaantumaan ja siihen, mitä kaikkea hyvää hengitys ja liike saa kehossa aikaan.

— Tämä on ollut sellainen sydämenasia viime vuosina minulla, ja ihmiset ovat myös tykänneet tunneista todella paljon.

Parhaillaan Tanskanen suunnittelee uuden ryhmän perustamista.

— Vertaistuen saaminen on pitkäaikaissairaille tärkeää, vaikka tuntuukin joskus siltä, että haluaisi vain käpertyä asian kanssa itsekseen. Oli se sanallista tai sanatonta vertaistukea, tärkeintä on, ettei jää yksin sairauden kanssa.

Entä, millaista oli Tanskasen mielestä näytellä yhdessä puolison kanssa elokuvaa? 

— Kyllähän siinä pystyi repimään huumoria välillä, kun esitettiin sisaruksia Hennan kanssa ja huvitettiin kameraryhmää pussailemalla väliajoilla. Hennan kanssa on niin helppo näytellä mitä vaan, koska tunnemme toisemme niin hyvin.

****

Vuonna 2009 näyttelijäksi valmistunut Lauri Tanskanen:

"Pyrin elämään niin terveellisesti kuin pystyn ja pidän fyysisestä kunnostani hyvää huolta. Käytän erästä lääkettä, jonka sivuoireena on suun limakalvojen hajottaminen. Olen käyttänyt Lumoralia nyt yli vuoden verran ja huomannut sen auttavan pitämään suun limakalvot paremmassa kunnossa. Mitä pienemmäksi suun tulehdustilat pystytään vetämään, sen parempi se on keholle. Lumoral onkin minulle osa terveyden ylläpitoa."

Pääkuva: Joni (L.Tanskanen). Valokuvaaja: Antti Kokkola © Making Movies.